*

Teemu Laitinen

Tunteeton mies

Haluan kirjoittaa teille tarinani, joka pilasi kuusi vuotta nuoresta elämästäni. Kuusi vuotta jotka olivat yli viidesosa siihen asti elämästäni elämästä.

Kaikki alkoi vuonna 2009, kun olin jo tovi sitten ihastunut tyttöön, joka myös ihastui minuun. Muutimme yhteiseen asuntoon ja nautimme olostamme yhdessä, kunnes oma elämäni musertui täysin.

Äidilläni todettiin syöpä

Äiti oli minulle kaikki kaikessa. Äitini oli roolimallini, esimerkkini, esikuvani, tuki ja turva. Siteemme oli vahva ja juontui nuoruudestani, jossa olimme aina olleet kahdestaan kun äitini kasvatti minut yksin, yksinhuoltajana. Äiti oli periksiantamattomuuden perikuva, joka ei antanut periksi tiukankaan paikan tullen ja meni läpi vaikeudesta kuin vaikeudesta. Äitini oli maailman vahvin nainen, jonka tiedän, mutta silti sairaus oli häntä vahvempi ja äitini menehtyi noin puolen vuoden taistelun jälkeen sairaalassa.

Olin täysin murrettu. Maailman epäoikeudenmukaisuus antoi minulle turpaan niin kovin, että toivun siitä edelleen. Olin koko maailmankaikkeudelle niin vihainen.

Olen aina tuntenut itseni vahvaksi. Tuon puolen vuoden syöpä taistelun aikana rakensin itselleni suojamuurin, jonka taakse peitin kaikki tunteeni. En halunnut murehtia tai surkutella tilannetta. Olin varma, että äitini selviäisi syövästä. Jos joku selviäisi, olisi se äitini.

Toisin kävi.

En kuitenkaan osannut enää avata suojamuuria ympäriltäni. En enää osannut surra asioita, en iloita asioista. En tehnyt impulsiivisia hauskoja asioita, joista läheiset ystäväni minut tuolloin tunsi. ”En mä tiiä”, ”en mä jaksa”, ”ei oo rahaa”, ”ei oo aikaa” olivat tekosyitä ja lausahduksia, joita minulta kuuli varsin usein, mutta yleensä olin vain tekemättä mitään. Jonkun soittaessa puhelimeen oli vain helpompi hiljentää se ja laittaa takaisin taskuun.

Ainut asia jonka kautta tunsin jotain, oli työ. Työn tuoma paine tila ja siinä onnistuminen tuotti pienen mielihyvän, joka auttoi jaksamaan eteenpäin. Kun en saanut enää tarpeeksi haasteita työstäni, vaihdoin sitä tai otin niitä lisää. Työstä saamani adrenaliini ja onnistumiset olivat ainoita, jotka merkkasivat minulle.

En tuntenut elämääni arvokkaaksi, vain sen mitä sain aikaan elämäni ulkopuolella.

Työssäkäynnin ulkopuolella halusin olla yksin, rauhassa omien ajatuksieni kanssa, sillä itse elämä ei tuntunut miltään. Yksinolo tuntui turvalliselta, sillä olin paljon lapsuudessani ollut yksin äidin käydessä vuorotöissä. Koko päivän yksin kotona ollut tyttöystävä odotti kuin kuuta nousevaa, että tulisin kotiin jotta hänellä olisi seuraa. Minua se ahdisti. Yhdessä kotona olemisesta tuli ahdistavaa ja toisen hellyyden kipeydestä ärsyttävää.

Tyttöystäväni tunsi minut läpikotaisin ja muistutti minua useasti, kuinka minun pitäisi päästä kuorestani. En kuitenkaan saanut tunteitani ulos kuin alkoholin vaikutuksen alaisena, tuntui, kuin minulla ei niitä selvinpäin edes olisi. Tiesin, mistä väliinpitämättömyyteni ja tunteettomuuteni johtui, mutta en osannut suunnistaa siitä pois. Suhteesta tuli minulle itsestäänselvyys, arkinen ja tunteeton. Ja hullu työnteko teki siitä entistä etäisemmän.

Pääni ja ajatusmaailmani oli täysin jumissa. Aloin jo häpeämään ja kyseenalaistamaan itseni.

Kuka olen? Miksi teen näin? Olenko oikeasti tällainen?

Lopulta ajauduin tilanteeseen, jossa lähdin töihin ulkomaille, jättäen taakse niin kaverit, sukulaiset,  tyttöystäväni ja yhteisen koiramme, joita edelleen niin suuresti rakastan. Paikkaan, jossa minulla ei aluksi ollut mitään. Olin täysin yksin ajatusteni kanssa. Oli aikaa olla, miettiä ja ajatella päänsä ympäri.

Täysin vieraassa maassa täysin yksin loi tilanteen, jossa oli pakko avautua ja sopeutua. Oli pakko avautua, kokea ja tutustua uusiin ihmisiin. Se toikin toikin yllättävän tilanteen, jossa pikkuhiljaa tunsin nauttivani täysin arkisista asioista. Aamukahvista ravintolassa, lounaan syömisestä ihmisen kanssa, jonka olet tavannut kerran aikaisemmin, pyykkien ripustamisesta ulos tai ympäristönsä tutkimisesta. Aloin ymmärtämään mitä olin tehnyt väärin ja päivästä toiseen taivaalla paistava aurinko antoi energiaa toteuttaa itseään entistä vahvemmin.

Olen nyt asunut lähes vuoden ulkomailla. Alan olla tilanteessa, jossa nautin elämästäni kuten 7 vuotta sitten. Saatan toimia hetken mielijohteesta ja viikkoihin kuuluu monen monta tilannetta ja tapahtumaa, joissa voin nauraa ääneen tai nieleskellä surua. Nauttia tunteista, joita en ole kunnolla tuntenut vuosiin. Minulta tämä tervehtymis prosessi se vei rakkaat ihmiset, siihen asti haalimani maallisen omaisuuden ja tutun ympäristön, mutta en voi silti olla nauttimasta tunteista, joita pystyn vihdoin kokemaan. Kaipaanko entistä elämääni? En elämääni, mutta rakasta tyttöystävääni, koiraani ja ystäviäni kyllä, päivittäin. Olenko iloinen? En aina, mutta ainakin nyt toisinaan pystyn siihen.

Nautin edelleen suunnattomasti työnteosta ja kenties otan sen toisinaan vieläkin liian vakavasti, mutta enään se ei ole minulle kaikkeni, vaan pystyn nauttimaan elämästäni myös sen ulkopuolella.

Nyt vasta pystyn täysin ymmärtämään entisen tilanteeni vakavuuden ja olisin luultavasti tarvinnut siihen jopa ammattiauttajaa. Olin täysin unohtanut todellisen luonteeni, sympaattisuuteni, kiltteyteni, ystävällisyyteni ja huumorintajuni. Ehkäpä ammattiauttajan avustuksella olisin päässyt ongelmastani nopeammin irti, Suomessa, läheisteni kanssa ilman näin suuria uhrauksia.

Toivon, että edes yksi ihminen tunnistaa tästä oireita, joihin voi tarttua ja miettiä. Toivon, että tämän melko henkilökohtaisen asian jakaminen auttaa jotakin ihmistä avautumaan.

Älä jää masennuksesi kanssa yksin, tai voit joutua maksamaan siitä todella kovan hinnan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän anmarirytila kuva
Anmari Rytilä

Kiitos kirjoituksestasi.

Aina ei ammattiauttajakaan voi auttaa; aika auttaa aina.

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset